Askelmilla (Prologue) Maailmalle Kuun vielä varttuessa kulki kuiskaus päällä veen kaukaa. Aallot levotonna löivät vasten sateen pieksemää rantaa. Kauan hiljaisia lienneet salot alla pohjoisen taivaan. Vain yksinäinen vire tuulen soi. Keihäs karhunkaatajan maassa saaliin vierellä vartoi vaiti suurta laivaa saapuvaa. Ei kukaan tiennyt nähdä sarastukseen ja päivä laski taas. Kuulkaa huuto korppien halki taivaiden, näin saapuu tuho jumalten maailmaamme. On tullut se aika jolloin auringon pyörä veren vuodatuksesta katkeaa. Liput kauniit liehuen airut rantakiville astuu. He miekoin meitä tervehtivät, vapaudesta puhua saavat. Loimet vieraat yllänsä puiseen ristiin veriveli tarttuu. Hän suden mahdin mielii taltuttaa. Keihäs karhunkaatajan vastaan käärmekieltä nyt nousee ja iskee läpi kurjan sydämen. Vaan eivät sankarit enää nouse raunioille ja laulumme tuuli vie. Kuulkaa suru metsien halki aikojen, on pyhät kivet kaadettu ja kansa voipunut. Valtaa kuoleman sylistä uhmaa teräs välkkyen. Tuoni käsissä jumalten, maine miehen ikuinen. Jo syttyvät nuo soihdut, ne ruumiit kärventävät ja syyttömien sielut tuomitaan. Kuinka riistävät he jumalat nyt viereltämme, vaikenevat tuhannet edessä murhaajan. Kirveenkuva rinnalla karhun lailla taistellen, Ukon voima sydämessä vielä kaatuu viimeinen. Raunioilla (Epilogue)
https://primoaccordo.net/moonsorrow/raunioilla.htm